Milloin on ok aloittaa seurustelu uudestaan?

Asiaan en perehdy kauhean perinpohjaisesti näin tekstin muodossa, sillä äänitin podcast -jakson, jossa käsittelen paremmin aihetta. Aloin oikeastaan miettimään tätä koko juttua jo vuoden alussa, sillä eräs ystäväni halusi heti minun syöksyvän deittailun sekaan. Jotenpa näin hiukan yli puolivuotta myöhemmin tässä sitä sitten istuttiin mikrofonin äärelle ja höpötettiin asiasta.

Huomasin myös, että hemmetti! Soundcloudiin on tullut joku pirun omainen premium ja ilmaiseksi siellä on vain rajallinen määrä tilaa, kuinka paljon voi äänityksiä sinne ladata. Niinpä tulen julkaisemaan Kahvitauko podcast jaksoja tästä eteenpäin YouTubessa. Oletko itse kuunnellut tai seurannut aktiivisesti podcasteja Youtuben kautta? Vanhat jaksot ovat tietenkin kuunneltavissa helposti soundcloudin kautta, mutta jatkossa en tule sinne jaksoja lataamaan. Tästä pääset helposti kuuntelemaan aikaisemmat jaksot.


Mitä mieltä itse olet? Onko ok aloittaa seurustelu uudelleen heti eron jälkeen vai onko joku "suru aika", mikä pitäisi ensin käydä läpi?

Elämäni vaikein päätös

Aikaisemmin tässä kuussa kirjoitin postauksen, joka painoittui mielenterveyteen ja nyt kun oma "suruaikani" on alkanut väistymään ajattelin kirjoittaa ns. päivityspostauksen siitä, mitä omaan elämääni kuuluu. Itse en ole koskaan ollut mikään maailman suurin fani, mitä tulee tämän tyyppisiin "päivityspostauksiin", puhumattakaan sellaisista aiheista, jotka ovat suht henkilökohtaisia. Tämän vuoden puolella olen kuitenkin alkanut enemmän lukemaan postauksia ja katsomaan videoita, missä ihmiset päivittelevät elämäänsä ja oppinut oikeastaan arvostamaan heidän avoimuuttaan sekä huomannut, että kyllä se kun avautuu helpottaa omaa oloaan, mutta myös sen henkilön jolle avautuu. Varsinkin silloin kun huomaa, ettei jonkin asian kanssa ole yksin.

Heinäkuun alkupuolella aloin hyvin vakavissani miettimään erästä asiaa ja päädyin siihen tulokseen, että se olisi parasta ihan kaikille. Tiedän myös asian olevan sellainen, jota en tahtoisi joillekin tietyille henkilöille jakaa tietäen heidän reaktionsa tai mitä he ehkä tekisivät tai sanoisivat, mutta teen tämän silti näin ns. "julkisesti", sillä minusta tärkeintä on että ihmisenä opettelemme katsomaan tilanteita eri näkökulmista ja ymmärtämään, mikä on parasta niin itselleen kuin muille. 

Tein nimittäin varmasti elämäni suurimman, tärkeimmän ja vaikeimman päätöksen, päädyin antamaan Lunan uuteen kotiin. Tasan vuosi sitten Luna astui elämääni ja hänestä tuli elämäni valo. Tuo karvapallo toi iloa ja auttoi minua pysymään poissa masennuksesta eron jälkeen. Vaikka ero oli sopuisa, no drama, niin kyllä se silti kirpaisee ja ilman Lunaa olisin varmasti jäänyt sänkyyn makoilemaan enkä olisi yrittänyt elämääni laittaa kasaan, mennyt töihin yms. Meillä meni oikeastaan todella hyvin kahdestaan, mutta työni on tällä hetkellä sellainen, joka koostuu pitkistä, raskaista päivistä ja aloin pikku hiljaa ymmärtämään ettei Luna saanut kaikkea sitä mitä hän tarvitsi. Yrityksistäni huolimatta väsytin vain itseäni.

Kauhistuin juhannuksen jälkeen työvuoroistani, jotka alkoivat pomppimaan liikaa aamu- ja iltavuorojen välillä, mikä tarkoitti että jokainen päivä olisi liian erilainen, joka sekoittaisi vain Lunan pikkuista päätä. Kysyin siis josko Rille voisi Lunan ottaa luokseen joksikin aikaa, jotta voin rauhassa työskennellä. Tuona aikana kun olin yksin ymmärsin, että Luna ei todellakaan kaipaa tällaista elämää itselleen, jossa omistajan työvuorot ovat liian vaihtelevia ja aivan liian pitkiä. 
Itkin asian vuoksi monia iltoja, mutta tiesin sen olevan paras päätös itselleni ja ennen kaikkea Lunalle. Juttelimme kyllä asiasta yhteisesti Rillen kanssa, mutta loppupeleissä päätös oli pääsääntöisesti minun. Lunalle löytyi onneksi hyvinkin nopeasti potentiaalinen koti, jonne hän asettui taloksi melkeinpä heti. 
Tämä kulunut viikko on ollut henkisesti raskas, mutta tieto siitä että uusi koti on enemmän kuin täydellinen hänelle ja hän uudelle omistajalle on siirtänyt raskaan taakan harteiltani. Tunnen helpotusta kun tiedän, että Lunalla on kaikki nyt hyvin. 

Joillakin saattaa herätä kysymys; "Miksi hankkia koira, jos siitä aikoo kuitenkin luopua?" Elämän tilanteet muuttuvat enkä minä tai kukaan muukaan osaa ennustaa tulevaa (vaikka tarot kortteja harrastankin). Tulevaisuus on täynnä polkuja, jotka jokainen johdattavat erilaisiin hetkiin ja ne omat päätökset ovat niitä, jotka sitten mahdollistavat yhden mahdollisuuden toteutumisen. Tulevaisuus on alati muuttuva ja jos itse näen korteista yleensä yhden mahdollisen tapahtuman, mutta se tapahtuuko se ei ole minusta kiinni. Luna hyppäsi sellaisen pariskunnan elämään, jotka ajattelivat olevan vielä yhdessä muutaman vuoden päästä. Vuosi sitten elämäntilanteemme oli aivan erilainen ja siihen hetkeen tuo koira oli enemmän kuin täydellinen lisä. Lunan ottaminen ei koskaan ollut huono idea, vaikka asiat päättyivätkin, miten ne päättyivät. 

Asunto tuntuu nyt todella tyhjältä ja aivan liian suurelta, kun Luna ei ole täällä tepastelemassa ja yritän olla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Seuraava askel olisikin sitten etsiä hiukkasen pienempi asunto sekä ennen kaikkea kohdistaa keskittyminen itseeni. Olen yrittänyt pitää kiinni lenkkeilystä ja treenaamisesta. Sen sijaan että tuijottaisin tubesta videoita aamukahvia hörppiessäni olen kuunnellut musiikkia ja rustaillut bujoani tai ylipäätänsä yrittänyt piirtää. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että söisin kotiruokaa enkä valmisruokaa. Sekä ennen kaikkea, että pitäisin rytmistäni kiinni mitä tulee töihin. Etten herää tuntia ennen vuoron alkua ja vain nouse ylös ja lähde ovesta ulos. Tästähän vitsailin kauheasti kavereille, että jos koiraa ei olisi elämässä varmasti tekisin näin. Tein suuren päätöksen, joka muutti arkeni täysin, mutta se ei tarkoita, että kannattaisi ruveta lusmuilemaan.

Saatan siis olla hiljainen. Minulla voi mennä hetki kerätä itseni täysin. Mutta elämä on täynnä päätöksiä, suuria ja pieniä, ja silti elämä jatkaa kulkemistaan. Se kuinka sinut on omien päätöstensä kanssa riippuu kokonaan ihmisestä itsestään. Itse voin sanoa, että vaikka tämä sattuu enemmän kuin mikään muu kokemani tiedän sen olleen paras mahdollinen päätös. 


Mielenterveyden & teeskentelyn taidetta

Tämä postaus olisi ollut aiheeltaan todella hyvä Toukokuulle, sillä kyseinen kuukausi on kuitenkin mielenterveyden tiedostamisen kuukausi. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä ottaa aihetta puheeksi. Toukokuu on nyt viimeiset neljä vuotta ollut hyvinkin rankka kuukausi oman pääni sisällä ja varsinkin nyt tänä vuonna Toukokuu oli jotenkin extra rankka ja venyi hiukan Kesäkuun puolelle, jonka vuoksi olen ollut hyvin hyvin hiljainen kaikkialla. Mikä puolestaan on oikeastaan tehnyt todella hyvää omille ajatuksilleni. Mielenterveydestä kirjoittaminen on aina välillä hyvin vaikeaa ja varsinkin itselleni päädyn kirjoittamaan aiheesta useasti, mutta poistan tekstin sillä se ei vain tunnu oikealta. Joten jos nyt olet päätynyt tätä lukemaan niin sain jotain järkevää kirjoitettua.

Vaikka kirjoittaminen aiheesta voikin olla hiukan hankalaa minusta tiedon levittäminen on sen arvoista ja tahdon jakaa oman tarinani kaikkien teidän kanssa, jotka olette kärsineet tai edelleen kärsitte hiukan saman tyyppisistä "oireista". On nimittäin todella hyvä tietää, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

Kun olet masentunut, ahdistunut tai kamppailet mielenterveyden kanssa taito, mikä siinä kehittyy on teeskentely.

Kaikki on "mahtavasti". Sinulla on kaikki "hyvin". Mitään "uutta" ei ole tapahtunut. Elämäsi on vain hyvin tylsää tällä hetkellä. Ei ole mitään uutta kerrottavaa. Todellisuudessa kaikki on kuitenkin täysin päinvastoin. Elämäsi on hiukan hektistä. Se kaikki voi hyvin tapahtua pääsi sisällä; masennus, ahdistus, paniikkikohtaukset, maaniset vaiheet, pakkomielteiset ajatukset, mutta kaikki tuo silti vaikuttavat sinun fyysiseen elämääsi ja ottavat hyvin paljon omaa aikaasi. Se ikään kuin syö elämääsi. Tämä on se, mitä oikeasti elämässäsi on meneillään. Et vain tahdo kertoa kenellekään siitä tai myöntää että kaikki tämä tapahtuu. Itsellesi tai kenellekään toiselle.

Olet ammattilainen siinä, mitä tulee kun uskotellaan kaiken olevan normaalia ja ettet itse kärsi sisäisesti.

Mutta mitä ihmiset eivät tiedä on se ettet vain tahdo häiritä ketään. Vetää heidän mielialaansa alas omilla ongelmillasi, lääkitykselläsi ja niiden sivuvaikutuksilla, psykiatri/psykologi/terapeutti/lääkäri tapaamisillasi, unettomilla öillä ja niillä päivillä jolloin vain nukut tai sillä faktalla ettei sinulla ole sitä apua tai ketään kenelle puhua. Olet aivan yksin tämän kauheuden kanssa. Niiden tunteiden joilta et pääse karkuun, vaikka kuinka pahasti tahdotkin. Joten teeskentelet että kaikki on hyvin, loistavasti! Se ei oikeasti ole niin vaikeaa.

Teeskentely on taide, jonka olet oppinut hallitsemaan ja olet huijannut kaikkia. Kuitenkin syvällä sisimmässäsi tiedät tahtovasi apua tai edes jonkun joka kysyy onko sinulla kaikki hyvin, jotta voisit vain sanoa; "kyllä, tarvitsen apua" tai "kyllä, tahdon puhua asiasta."

Osan elämästäni olen ollut yksi noista ihmisistä joka on teeskennellyt, että kaikki on hyvin ja että elämäni on vain niin tylsää ettei mitään oikeastaan ollut ongelmana, vaikka todellisuudessa kaikki ajatukset olivat muuttuneet suureksi tornadoksi mielessäni, pyörivät kaikkialla niin etten pystynyt itse kontrolloimaan niitä, ja aiheuttaen syvää masennusta, ahdistuksen puhkeamista, paniikki kohtauksia, pakkomielteisiä ajatuksia, itkemistä jne. Mutta ulkoisesti halusin näyttää samalta kuin kaikki muutkin. Sellaiselta jolla on "normaali" elämä. En halunnut myöntää sitä tosi asiaa, että jokin olisi vialla. Joten valehtelin ja teeskentelin.

Vaikka olenkin kasvanut ja oppinut olemaan avoimempi niin pakko kuitenkin myöntää, että vieläkin aika-ajoin teen tätä. Pelkään puhua asioista enkä ainoastaan, koska en tahdo myöntää jonkin olevan vialla, vaan koska en tiedä kenelle puhua asiasta (mielenterveysammattilaisen lisäksi). Kuka ymmärtäisi minua? Kuka ei tuomitsisi minua? Kuka ei sanoisi minun olevan sekaisin? (Nämä ovat asioita, jotka ovat tapahtuneet.) On hyvin pelottavaa myöntää, että tarvitset apua tai että tahtoisit puhua, mutta kun saat vihdoihnkin kerättyä tarpeeksi rohkeutta tai olet tarpeeksi epätoivoinen, kenen puoleen voit kääntyä puhumaan tai luottaa heille nuo sinun kaikkein salaisimmat tunteesi ja ajatuksesi? Ajatukset ja tunteet joita ihan kaikki eivät ymmärrä, koska he eivät ole koskaan käyneet läpi mitään samantyyppistä? Tuo idea on hyvinkin pelottava. Se että voisit kertoa jollekin ja he eivät ymmärtäisi. ("Tiedäthän että tuo on hiukan hullua... vai mitä?" - lausahdus jonka olen kerran saanut vastaukseksi.)

Mutta tiedätkö, mitä olen oppinut näiden muutaman vuoden jälkeen, jolloin olen ollut hiljaa ja yrittänyt olla tyyni ja etten häiritse ketään?

Ihmiset jotka teeskentelevät ovat vahvoja. He yrittävät niin kovasti pitää asioita itsellään, saada itse selville mitä tehdä ja olla vaivaamatta perhettään tai ystäviään, että he kärsivät vain enemmän tuon hiljaisuuden takia. Mutta tuo voima johdattaa sinut vain niin pitkälle kunnes oikeasti tarvitset apua, ja voikin olla liian myöhäistä.

Mutta ihmiset jotka pyytävät apua ovat myös vahvoja. Koska heillä on rohkeutta ja sitä tietoutta ymmärtää, että nyt on aika pyytää apua. He tajuavat tarvitsevansa apua ja heillä on rohkeutta etsiä sitä ja jopa pyytää sitä, vaikka he olisivat jonkin todella kauhean keskellä henkisesti. Ja itse annan aploodit näille henkilöille tästä. (Tätä nimittäin kutsutaan itsensä puolustamiseksi!)

Toivon että joku päivä avun pyytäminen ei olisi häpeällistä ja ettei sinun tarvitse teeskennellä, että kaikki on hyvin, vaikka ei oikeasti ole. (Voit aina pitää asioita itselläsi tietenkin, koska tämä on sinun elämäsi ja se on sinun valintasi kerrotko ihmisille, minkä kanssa kamppailet.) Olisi hyväksyttävää kertoa totuus. Pyytää apua. Jotta itse tietäisit ettet ole taakka.

Koska et ole.

Enkä ole minäkään.

Älä koskaan häpeä pyytää apua, erityisesti ammattilaiselta. Me kaikki ansaitsemme saada sellaista apua, mitä tarvitsemme, voida pyytää sitä ilman draamaa, ilman arvostelua ja saada myötätuntoa. Jos tarvitset apua ja olet teeskennellyt toivon sinun löytävän henkilön johon luottaa ja jolta pyytää apua kun sitä tarvitset. Tai ihan vain jonkun jolle voit puhua. (Itse kyllä suosittelen lämpimästi ammattilaisen puoleen kääntymistä jos sinulla on vakaviakin ongelmia. Ystävät voivat kuunnella vain tiettyyn pisteeseen asti ja yrittää auttaa, joten ammattilaisen apu on tärkeää joissakin tilanteissa. Ja sellainen asia jota todellakin rohkaisen ihmisiä hakemaan!)

Avun pyytäminen ei ole merkki heikkoudesta. Se on voiman merkki ja sen että itse tiedostat sen, että nyt on oikea aika puhua sille avulle mitä tarvitset ja ansaitset. Sanotaan siis hyvästit teeskentelylle ja aloitetaan puhumaan. Koska on korkea aika.

Tiedostan siis että Toukokuu oli tämä mielenterveyden tiedostamisen kuukausi ja tämä on oikeasti todella hyvä tapa muistuttaa ihmisiä heistä, jotka kärsivät mielenterveysongelmista sekä tietenkin myös tuoda tietoisuutta siitä, mutta ihan vain muistutuksena ettei sen tarvitse olla Toukokuu, jolloin voisit ainoastaan puhua ja hakea apua. Ihan mikä tahansa kuukausi vuodesta, mikä tahansa päivä vuodesta on oikea aika sinulle pyytää apua. Ja toivon että myös teet sen. Ja kaikille muille jotka eivät kamppaille mielenterveytensä kanssa, mutta tietävät jonkun joka kamppailee, kiltit kuunnelkaa. Se merkitsee tosi paljon jos teette tämän.

Oletko koskaan itse pitänyt todellisen mielentilasi salassa teeskentelyn avulla? Oletko oppinut olemaan avoimempi asiasta tai pidätkö vieläkin kaiken sisälläsi? (Loppujen lopuksi tämä on täysin oma valintasi jos tahdot puhua asiasta tai et!) Jos tahdot kuitenkin puhua, etkä uskalla varata aikaa ammattilaiselle (sinua esim. jännittää liikaa) tai puhua tuttaville niin vierailemaan esim. Sekasin sivustolla, jossa pääset juttelemaan anonyymisti alan ammattilaisen kanssa 45 minuutin ajan.


@pauline_xs